Kuva: Eero

Haastattelusarjan kakkososassa puheenvuoron saa Pia. Ensimmäisessä osassa haastatteluun vastasi Suomen maajohtaja Lea Koivisto.

Mikä on roolisi Team Rynkebyssä juuri nyt, ja kuinka pitkään olet ollut mukana?

Olen saanut kunnian tällä kaudella sählätä Apon kapuparina TR Espoon tiimissä. Kausi 2025-2026 oli ensimmäiseni, eli nyt takana on hieman yli vuosi Rynkebyä.

Mikä sai sinut alun perin lähtemään mukaan Team Rynkebyyn?

Kirjoitin viime kaudella hakemukseeni haluavani vapaa-ajalleni vähän liikuntaa, tarkoitusta ja ihmisiä.

Aikuisena on vaikea löytää uusia lajeja, jotka voisi aloittaa nollatasolta ja tehdä ryhmässä. Monissa Rynkkiksen julkaisuissa sanottiin silloin, että mukaan halutaan monen taustaisia pyöräilijöitä, joten ajattelin, että kai tämänkin voi oppia.

Olen pyörinyt erilaisissa järjestöissä ison osan elämästäni. Järjestöissä yleensä on isompi tarkoitus, joka motivoi käyttämään omaa vapaa-aikaa yhteisen hyvän puolesta. Rynkkiksessä tarkoitus on harvinaisen vahva. Ja tämä tarkoitus ainakin minulle vahvistui suuresti, kun viime kauden kick offissa oli puheenvuorot sekä AAMU Säätiöltä, että Sylvasta.

Hyviä tyyppejä ei voi koskaan olla elämässä liikaa. En tiedä, millaisia ihmissuhteita tulin luomaan viime kaudella, mutta olen onnellinen nyt siitä, että voinen kutsua tämän projektin kautta tulleita ihmisiä ystävikseni nyt. Ja millaisia erilaisista elämäntilanteita näillä uusilla ystävillä onkaan! Sitä helposti aikuisena kuplautuu vain niihin vanhoihin piireihin.

Mikä on ollut tähän mennessä vahvin muistosi tai hetkesi matkan varrella?

Pariisin reissulla on useimmille kaksi isompaa tunteiden hetkeä. Jälkimmäinen usein tulee, kun saavumme Pariisin velodromille, jossa fiilis on yhtä aikaa “me tehtiin se” ja “tässäkö tää nyt oli”. Pariisissa tunnetta jaetaan noin 3000 muun pyöräilijän ja sinne muuten saapuneiden läheisten kesken. 

Ennen Pariisiin saapumista reissussa on monien odottama mäki. Mur de Huy on useimmille näytönpaikka ja siihen ladataan isojakin odotuksia. Murre tai Huy oli viime kesän reissullamme päivänä neljä keskivaiheessa reissua. Ehkä mun minimaalinen pyöräilytausta tai se, että tuossa vaiheessa reissua koin jo saavuttaneeni enemmän kuin osasin ennakkoon edes pienimmissä unelmissani toivoa, kääntää mielipiteeni siihen, että omasta mielestäni kyseinen mäki on saanut Rynkkiksessä liian isot mittasuhteet. Tähän asiaan kääntäen on vähän nurinkurista, että vahvin muistoni liittyy juurikin tähän vähän jyrkempään ja pidempään ylämäkeen. 

Murre on perinteisesti ollut Espoon joukkueessa ainoa yksilönä suoritettava ajopätkä. Sitä ennen ryhmittäydytään eri tavalla kuin normaalisti ajaessa. Ne menevät luonnollisesti ensimmäisenä, jotka haluavat kisata stravasegmentissä ja siitä sitten järjestetyksessä eteenpäin, kunnes tulevat ne, jotka uskovat jo valmiiksi kävelevän osan matkaa. Koska en ymmärtänyt mäestä koituvaa hypeä jäin porukan takaosaan sinne lähdettäessä.  

Saavuttuani mäen huipulle näen ensimmäisenä meidän ryhmän ehkä positiivisimman ja hyväntuulisimman henkilön vuolaassa itkussa. Siinä hetkessä mieleni valtaa suuri suuttumuksen, huolen ja ärsytyksen sekoitus, kun mietin kuka on sanonut kehdannut sanoa hänelle jotain noin pahaa. Päästessäni Kukan kohdalle hän saa tunteiden takaa sanottua “Mä en olisi uskonut, että pystyn siihen, mutta mä tein sen”. Tässä hetkessä oma fiilikseni muuttui silmänräpäyksessä ylpeydeksi ja onneksi hänen puolestaan. Sitä tunnetta, mikä hänestä pulppusi yli on vaikea kuvailla. Se oli tarttuvaa ja viestitti ainakin minulle, että tällä reissulla voi kokea elämän suurimmat huippuhetket ihmisten kanssa, jotka alle vuosi sitten oli vielä tuntemattomia. 

Mäen päälle kipusi tottakai kokoajan lisää joukkuelaisia. Osan katseista näkyi pettymyksen merkkejä omaan suoritukseen. Vaikka taustalla oli suurta onnea niiden puolesta, jotka kokivat onnistumisen hetkiä tuossa mäessä, niin osalla tilanne oli päinvastainen. Tiedän, että osan katseista pettymys ei noussut sen takia, että mäki olisi ollut fyysisesti mahdoton. 

Ne tunteet tuon mäen päällä oli niin valtavan suuria ja käsinkosketeltavia, mutta toisaalta hyvinkin ristiriitaisia, mitä näin ja sain sitä kautta kokea. Jälkeenpäin ajateltuna tuossa hetkessä viimeistään näkyi se, mikä rynkebystä tekee niin upean. Alle vuodessa tuntemattomista ihmisistä tulee niin läheisiä, että sä voit kokea sun elämän parhaat ja ehkä myös haastavammat hetket ja olla henkisesti mitään peittelemättä.

Mitä odotat eniten tulevalta kaudelta / Pariisin matkalta?

Ison keräystuloksen lisäksi odotan hetkiä, kun tiimi alkaa ryhmäytymään, ja yksilöistä muodostuu toisiinsa tukeutuva joukkue.

Täytynee kai myös mainita odotusta pienestä kuvaustauosta Eiffel-tornin juurella pyörien kanssa. Tämä on nimittäin lisätty tälle vuodelle muutaman välivuoden jälkeen takaisin TR Espoon alustavalle reitille. 

Koska ensimmäinen kausi oli aivan mieletön ja ylitti kaikki odotukset, en ole halunnut asettaa turhia paineita tälle kaudelle odotusten suhteen. Nyt, kun tiimi on kasassa ja olen nähnyt heidän alkavaa innostusta, tiedän kaudesta tulevan hyvä. Kuinka hyvä, sen voi vain aika näyttää.

Millainen pyöräilytausta sinulla oli ennen Rynkebyyn liittymistä?

Kun katson taaksepäin vuodentakaista itseäni, tuntuu melkein kuin apupyörät olisi vasta otettu pois. Vuosi sitten käsitykseni pyöräilystä oli, että on kaupunkipyöriä ja nopeita pyöriä. Kuuluin itse tähän kaupunkipyöräilijäkatekoriaan

Mikä treeneissä tai valmistautumisessa on ollut yllättävintä?

Kun tulin joukkueeseen viime kaudelle, tiesin etukäteen treenikauden olevan minulle haastava. Se ehkä yllätti, miten vaikealta kaikki aina alussa tuntui. Oli kyse varusteiden hankinnasta tai uusista treenimudoista. 

Ensimmäisessä infossa olin kauhuissani, kun kuulin, että on useampia klosseja. Keväällä olin ihmessäni, että ketjut voi vaihtaa tai enemminkin, että ne pitää vaihtaa välillä. 

Ajoasento keltaisen kiiturin päällä tuntui hurjalta, melkein kuin olisi laitettu Linnanmäen laitteeseen ilman turvapuomeja. 

Lopulta kaiken pystyi oppimaan ja moniin asioihin tottui nopeasti. Kiitän näistä opeista ja tuesta erityisesti kaikessa alkuvaiheen säätöä ja epävarmuuksista ylipääsyä viime kauden mieletöntä joukkuetta. 

Kun muistissa on vielä viime syksyn intensiivinen treeniaika ja jatkuva rynkkisystävien kanssa vietetty aika, nyt syksyllä on välillä ollut yllättävä olo siitä, miten harvoin näitä uusia tyyppejä tapaa. Onneksi tahti kiristyy jälleen keväällä.

Jos joutuisit ajamaan koko matkan Pariisiin yhdellä biisillä soimassa korvissasi loputtomana looppina, mikä se olisi?

Joku mua fiksumpi varmaan valitsisi mahdollisimman pitkän biisin, jotta ei tarvitse kuunnella samaa rallatusta koko ajan. 

Näin sanottuna oma valintani on Jonah Blacksmith – Yellow Bike